Pohdin Alvarin (4 v) kanssa sitä, että minkälaista on olla Virtsussa hoidossa. Yritin kaivaa muistikuvia ja kohokohtia viime vuodesta, ensimmäisestä virtsuvuodestamme. Oliko se kovin erilaista kuin aiemmassa päiväkodissa?

Aiemmasta päiväkodista ei juuri löytynyt neljävuotiaalta muistikuvia, ja ehkä ihan hyvä niin. Siinä päiväkodissa ei lähtökohtaisesti ollut mitään vikaa, mutta aika paljon saimme vanhempina kantaa huolta siitä, että maistuukohan se hailakan värinen ruoka (ei maistunut), ja kenen aikuisen syliin lapsi aamuisin jätetään (paljon sijaisia ja uusia naamoja).

Virtsussa päiväkotielämän peruspalikoista murehtiminen on jäänyt. Ruoka on hyvää ja vastassa on aina tuttu aikuinen. Siis ihan aina, johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki tuntevat kaikki ja ne harvat sijaisetkin tuntuvat olevan aina samoja tuttuja tyyppejä. Minun lapseni tuntee päiväkodin jokaisen aikuisen (ja lapsen). He ovat hänen kertomuksissaan etunimellä esiintyviä henkilöitä joilla on erilaisia sanontoja, tapoja, vitsejä ja höpötyksen aiheita. Heidän syliinsä mielellään jättää lapsen. Ja niin soisi olevan kaikissa päiväkodeissa. Tuttua ja turvallista. Hyviä peruspalikoita, joiden ollessa kohdillaan kaikelle muulle oppimiselle ja kasvamiselle jää reilusti tilaa.

No mitä siitä ekasta virtsuvuodesta jäi käteen? Muistan ajatelleeni ensimmäisinä viikkoina, että ihan kuin olisin eksynyt väärän suvun sukujuhliin. Vaikutti siltä, että kaikki tunsivat kaikki, ja ihmiset halailivat toisiaan päiväkodin eteisessä ihan spontaanisti. Jostain kuului lasten ja aikuisten naurua, ja itse koin oloni ulkopuoliseksi. Sitten yhtenä iltana homma kääntyi. Alvar ilmoitti, ettei halua lähteä kotiin, vaan haluaa jäädä Kantsun (Vironniemen päiväkodin kannatusyhdistys) kokoukseen (!!). Samaan aikaan yksi äiti esitteli itsensä minulle ja toivotti tervetulleeksi Virtsuun. Siitä äidistä on myöhemmin tullut yksi läheisimmistä ystävistäni.

Lohdutuksen sanana kaikille uusille ja niille, jotka pelkäävät tulleensa väärän suvun juhliin. En edelleenkään tiedä, mitä kaikkea virtsulaisuus on. Tiedän, että se on monen vuoden polku, jonka läpikäyneistä näyttää kasvavan luovia, osaavia, luottavaisia, muut huomioivia ja hymyileviä lapsia ja aikuisia. Alvarille se on jotain suurempaa. Virtsu ei ole vain päiväkoti, vaan Virtsu. Ja sitten kun oikein pyytää, neljävuotias heittäytyy runolliseksi:

Virtsu on karhu.
Pinkki karhu.
Vihreätä turkoosivettä jätskissä.
Taikamatka.
”Äiti muuttaako kotitonttu meille?”
Kultaa vaan. Jääkarhu ja jännityskarhu.
Pintsi, pointsi 1,2,3,4,5,6 täyttyy toive uus.
Vihreätä merilevää.
”Äiti, muistathan lisätä siihen vihreätä merilevää?”

Tekstin kirjaili Alvar ja äiti Milla

Mainokset