Monesti kun puhutaan oppimisesta puhe kääntyy siihen mitä ”oppiaineita” varhaiskasvatuksessa tulisi jo olla. Helposti oppiminen nähdään pöydän ääressä suoritettavien kynä ja paperi -tehtävien harjoitteluna, ”pikkukouluna”. Vanhemmat toivovat lapsista kasvavan viisaita ja tiedosta kiinnostuneita – tietysti ja hyvä niin – ja haluavat treenausta akateemisiin taitoihin jo nuorena. Tämän vuoden vanhempainillassakin toivottiin päiväkodilta enemmän ”viskaritehtäviä”. Siksi on tärkeää herättää keskustelua siitä, mitä oppiminen ja oppimaan oppiminen oikein on tai voisi olla.

Vironniemessä on tultu siihen tulokseen, että alussa on tärkeintä hankkia ”työvälineitä” oppimiseen. Sen jälkeen voi oppia mitä vain.

Työvälineitä minkä tahansa asian oppimiseen ovat:

Uteliaisuus, kiinnostus, halu toimia, rohkeus yrittää ja arvostaa omia kokemuksiaan ja ajattelua, kaikkien aistien käyttö, kokemusten kuvaaminen ja jakaminen, ongelmien ratkaisu, kokeileminen ja uudelleen tekeminen, sinnikkyys, vertailu, luokittelu, ilo, toisilta oppiminen, mielikuvitus, muisti, keskustelutaito, pohtiminen, havaintojen tekeminen, merkitysten löytäminen, yhdessä olo ja kuuntelu, innostuminen.

Vironniemessä tärkeänä työmenetelmänä ovat tutkimusryhmät. Yhdesssä ryhmässä on 5-6 samanikäistä lasta ja sen kokoonpano säilyy koko toimintavuoden. Tutkimusryhmät toimivat ongelmakeskeisesti, niin että yhteisellä toiminnalla pyritään saamaan ratkaisu johonkin kysymykseen. Ryhmässä keskustellaan ääneen ja toimitaan ehdottaen, kokeillen ja karsien. Oppiminen on vuorovaikutusta. Lapsiryhmää seuraava aikuinen saa paljon tietoa lapsen ajattelusta, sosiaalisesta kehityksestä ja oppimistavoista.

Aikuinen opettaa esimerkillään, tavallaan olla läsnä. Tarvitaan oppimisen tukijoita, ei niinkään tiedon jakajia. Aikuisen tehtävänä on etsiä:

  • Ympäristöstä ja lasten elämästä ja kiinnostuksen kohteista asioita, joita tutkimalla ajattelua ja oppimisen taitoja voidaan edistää

  • Sanoja ja työtapoja, jotka voimistavat mukana olijoissa näitä asioita

  • Oikeaa kasvun ilmapiiriä, jossa kasvu on kaikille mahdollinen

  • Tapoja luoda yhteisö, jossa jokainen voi olla osallinen ja aktiivinen

  • Tapoja näyttää ihmeellinen ja ihana maailma

  • Tapoja tukea ystävyyttä ja yhteistyötä, iloa ja sallivuutta

  • Arviointitapoja, joilla päästään tutkimaan toiminnan vaikuttavuutta

  • Kokemuksia ja elämyksiä, jotka luovat merkityksiä

  • Tapoja, joilla tuetaan oppimisprosessien jatkuvuutta ja asioiden liittymistä toisiinsa

  • Itselleen läsnäolemisen kykyä, taitoa olla esimerkkinä lapsille kaikessa tärkeässä

Kun pienryhmätoiminta lasten kanssa aloitetaan, melkein kaikki asiat vaativat aikaa ja harjoittelua.

Pienemmille jo ensimmäinen tehtävä, nimen keksiminen, saattaa tuottaa vaikeuksia. Lapset eivät tiedä, mitä se tarkoittaa, että ryhmällä on nimi, tai mihin sitä tarvitaan. He saattavat katsella ympärilleen ja ehdottaa kaikkea näkemäänsä: verhot, lamppu, pöytä, tuoli. Vasta, kun on kokemusta johonkin ryhmään kuulumisesta, nimet alkavat saada merkitystä ja niitä mietitään tarkkaan. Nimestä pitää päästä yhteiseen sopimukseen ilman äänestystä, ja joskus nimen valitseminen niin, että kaikki sen hyväksyvät, vaatii aikaa ja useita miettimiskertoja. Nimestä alkaa perustelemisen, sopimisen ja yhteisen toiminnan opettelu.

Tämän (2017) vuotiset tutkimusryhmät ovat nimeltään:

Pomppiva maitojätski, Koirahampurilainen, Helmilaulu, Pimpottava Elsa, Täplikäs kukkapossu, Nälkäinen valkohai, Surffaava robotti, Juokseva kirahvi, Kultainen tähti, Hiipivä kultapala, Kultainen muna, Salamasolmu ja Rusettipöllö.

Mainokset